Tarvii mun jakaa tämäkin kokemus teidän kanssa. :o)

Lähdin toissa päivänä ratsastelemaan. Tarkoitus oli mennä semmoinen pitkä rento lenkki.

Lähdin tietä pitkin kävelemään sukkiksen kanssa ja jonkun matkaa käveltyäni huomasin tien reunassa paljon jälkiä.  Kattelin siinä, että on perhana hirven jäljet. Seurailin siinä jälkiä samalla, kun käppäiltiin ja huomasin, että siinä on kahden hirven jäljet. Naureskellen mielessäni seurasin niitä jälkiä, että olipas fiksuja hirviä, kun on kulkeneet tien reunassa. Välillä jäljet kävi metässä ja tuli sitten takaisin tien reunaa pitkin. Ei mulla mitkään valot syttynyt siinäkään vaiheessa, kun itsekseni totesin, että aika tuoreet jäljet lumella. Käveltiin menemään ja seurailin jälkiä. Jossain kohtaa ne oli mennyt metsään, eikä jäljet palanut tielle.

Jatkoin siinä sitten matkaa ajattelematta asiaa sen enempää. Onhan täällä noita eläimiä nähty useastikin.

Rauhallinen käppäily muuttui kertaheitolla survivor-ohjelmaksi. Mä en nähnyt mitään. Mä en kerennyt nähdä mitään, sillä sukkis otti ja lähti. Se hyppäs 3 metrisen tien toiselle laidalle varmaan yhdellä hypyllä ja sitten lähti. Tässä vaiheessa kerrottakoon, että fiksuna tyttönä olin pukeutunut kuitenkin lämpimästi, joten päälläni oli toppavarustus ja pipo. Toppahousuissa ei pito ollut mikään paras ja niinpä kovasti horjahdettuani menetin toisen jalustimen. Sokkadis kauhoi tietä minkä kavioistaan sai irti ja paineli menemään. Kerkesin siinä ajatella jo, että ei perkele, nyt sattuu. Housuissa ei ollut mitään pitoa ja liu'uin, kuin bambi liukkaalla jäällä satulan päällä.

Rauhoittelin sukkista ja pidätin, pidätin, pidätin... Niinkuin moni tietää, niin sokkadis on hevonen joka tukeutuu ratsastajaan. Se pelästyttyään ottaa pari piaffiaskelta ja jää odottamaan mitä minä sanon. No nyt se ei todellakaan jäänyt edes kyselemään olenko mukana. Jostain sitten paukutin päähäni, että jumaliste muija sä olet 20 vuotta ratsastanut, että et sä nyt missään kiitolaukassa voi pudota. Pysyin kyydissä. Sitä tosin en tiennyt, että kiitolaukassakin hevonen voi tehdä lisäyksen...

Sain sen pysähtymään n. 200 metrin jälkeen. Sydän hakkas molemmilla. Olin ihan varma, että putoan ja vähintään käsi katkee tai jalat mun tuurilla. Kypärää tuli ikävä ja totesinkin, että lopputalveks aivot on tärkeemmät, kuin paleltuneet korvat.

Aivot multa vissiin jäi johonkin jo heti matkan alussa, sillä minä fiksuna tyttönä käänsin sukkiksen ympäri ja menin katsomaan, että mitä se pelästy (jep, tässä vaiheessa ystäväni kertoi, että olen voittanut jonkun vuoden blondi palkinnon ;o) ).

Lähestyin paikkaa missä sukkis pelästyi. Sukkis alkoi hermoilemaan uudestaan ja minä katselin siinä jälkiä mitkä se kauhoi tien pintaan. Hevonen oli sitä mieltä, että kohta tulee noutaja joten otettiin uusinta lähtö. Otin kuitenkin sukkiksen kiinni, ennenkuin se kerkes mitään tehdä ja sain sen kävelemään takas kotiapäin. Sukkis oli niin hermona, että totesin turvallisemmaksi hypätä pois selästä ja kävellä kotiin. Kävelin kotiin lohikäärmeen kanssa ja tuhistiin vaan mennessämme. Olihan kokemus. Meidän lenkki oli noin 2km pitkä loppujen lopuksi, mutta oltiin molemmat hiestä märkiä. Tehtiin töitä oikein kunnolla, heh heh ;o)

 

AAMU UNISIA HEVOSIA

Kävin laittamassa hevoset ulos ja otin samalla kuvia mun kissahevosista. Ne on aivan ihania aamuisin. Venyttelevät kuin kissat peffa pystyssä etujalat pitkälle eteen venytettyinä. Sitten aamuspurtit auringonpaisteessa pakkasen kunniaksi.

Yritin ottaa eri kuvakulmista kuvia neríasta jotta sen maha näkyisi teillekin. Se on jo iso ja varsan potkut tuntuu vielä hyvin. Nyt on vielä tilaa potkia.

Äiti ja tytär