Joskus elämä tökkii todella isolla kepillä. Ja kun se alkaa tökkimään niin se tökkii sitten vähän väliä. Ja kunnolla! Tällä hetkellä olo on kuin joku olisi runtannut ensin maahan ja kun se ei riittänyt niin survottiin vielä vähän syvemmälle.

Kun kaatuu, on noustava ylös.
Kun nousee, on jatkettava eteenpäin.
Kun on päättänyt jatkaa,
on saavutettava tavoitteita ja unelmia.
Kulje kohti parempaa.

Parasta tässä kaikessa on se, että voin lähteä ratsastamaan. Voin ottaa hevosen omasta pihasta, omasta tallista. Satuloida ja hypätä selkään. Lähteä metsään, pienille teille. Juosta hevosen kanssa paarmoja karkuun. Tajuta miten hienon hevosen omistaa ;o) . Kävellä peltotiellä. Kaatua niskan päälle, työntää nenänsä hevosen harjaan ja antaa kyyneleiden tulla. Tämä on varmaan sitä ratsastusterapiaa...