Mä taistelin ja taistelin ja meinas jo itku päästä, kun ei heppa toiminut. Se ei vaan toiminut. Kamalaa kyttäystä ja jäykistelyä, ei yhtään keskittynyt mihinkään. Tänään sitten lähdin maastoon ja olin jo päättänyt, että kytätköön, mutta nyt loppuu pelkät käyntiharjoitukset, nyt mennään kovaa.

Ja me lähdettiin. Annoin löysät ohjat ja sanoin, että anna palaa. Ensin käveltiin reippaasti (ja kyttäiltiin tappajapuita ym.). Sitten jo töltättiin, kun oli niiiiin pelottavaa. Päästiin mettätielle ja sitten jo rohkaisinkin sukkista ja sit mentiin. Se laukkas! Se laukkas kovaa ja pitkään. Siis pitkään verrattuna niihin pariin hassuun laukka-askeleeseen mitä saatiin tossa syksyllä kentällä irti. Sokkadís laukkas, ravas ja tölttäs. Loppujen lopuksi se lopetti kyttäilyn, päärskähteli tyytyväisenä, venytti kaulan pitkälle alas ja relasi. Se käveli kiltisti ja rauhallisesti pää alhaalla tallille asti. Aivan käsittämätöntä. Mä kun ajattelin vain, että ei tästä mitään tule ja sit tuleekin.

Frouva jopa maisteli postilaatikkoa matkalla. Siis sitä "tappaja"laatikkoa mikä on pitänyt kiertää metän kautta piilossa, ettei kimppuun hyökkää... Se jopa kolahti se kansi. Vähän säpsähti, mutta jatkoi maistelua. Ihan käsittämätöntä.

Kyllä mä rakastan tota ihan hirveesti. Ihana eläin.