Miten mä aina onnistunkin vihaamaan näitä loman jälkeisiä aikoja. Sukkiksella oli noin 3 viikkoa lomaa oman sairasteluni (ja pyhähässäkän) takia. Aina välillä, kun kykenin niin kävin maastossa kävelemässä. Mitään sen vaativampaa ei tehty.

Nyt olen sitten aktivoitunut (vaikken, yllätys yllätys olekkaan vielä terve) ja ratsastellut jo useammin. Ei edelleenkään mitään vaativaa. Kävelty, ravattu ja laukkailtu tuolla metsissä. Puuterilunta, valkoisia puita ja auraamatonta metsätietä. Kaunista siis, josta vain nautittiin.

Parina päivänä tässä olenkin sitten alkanut keräämään hevosta kasaan. Josko niitä tölttiharjoituksia pitäisi aloittaa. Juu ei...

Tänään ilmeisesti jälleen unohdin miten ratsastetaan ja poltin päreeni. Töltti ei toiminut. Hitaasti ei voitu mennä. Kovaa piti mennä ja samalla säpsyillä ja säikkyä. Ei hemmetti, vaikka kuin roikuin ohjassa niin ei tehoa. Otin ja pamautin pohkeilla ja samaan aikaan karjaisin, että PERKELE! Poni vissiin hiffas, että mutsi on tosissaan. Sen jälkeen alettiin menemään jopa hidasta tölttiä eikä vaan riehuttu ratsastajan alla.

Ei se edelleenkään kaunista ollut, mutta alkoi kuuntelemaan tän perslihoja ja ohjaa. Nenäkin oli välillä jopa maata kohti. Wau!

Pitäis aktivoitua tuon kamerankin kanssa ulkoilemaan joku kaunis päivä. Täällä on ihan järjettömän kaunista, kun kuuraa on joka paikka täynnä. Puputkin ovat palanneet. Ilves häiriköi monta kuukautta tässä "meidän metsässä" eikä pupuja näkynyt. Nyt on papanoita aitauksessa ja jopa kauriin jälkiä menee lähellä. Myös yksi kettu löysi meidän pihan turvapaikakseen. Joku metsästäjä sitä oli pihaan seurannut. Onneks ei saa ampua niin lähellä. Kertoi innoissaan lapsille, että seuraa ketun jälkiä, kun muksut ihmetteli ase kädessä kulkevaa äijää.

Että näin tällä kertaa.