Viime viikko oli suoraan helvetistä, mun mittapuulla katottuna. Tuon viimeisen kirjoituksen onnen jälkeen tuli ei-niin-onnellinen päivä.

Tavanomaisesti lähdin sukkiksen kanssa lenkille. Ajattelin mennä vähän pidemmän lenkin rauhassa. Koko karmeus alkoi siitä, että sukkis ei töltännyt puhtaasti. Hain ja hain ja hain... Vääntelin ja kääntelin. Peruutin ja ajoin eteen. Pysäytin, peruutin ja ajoin eteen. Ei, mikään ei auttanut. Sukkis mennä pösötti ravitahtisesti tai jotaintahtisesti. Ei ainakaan töltintahtisesti.

Ei me sitten lähettykkään pitkää lenkkiä, koska arvon poni veti porot nokkaan. Sitten veti arvon omistajarouvakin jo porot nokkaan. Sitten mennä pösötettiin nenä taivasta kohti passia. Eihän se montaa askelta kerennyt koskaan ottamaan, koska vedin sen pään sivulle samantien. Nenä oli niin korkeella, että se ei taipunut alaspäin, ellei olis kivipainot ollut turparemmissä. Ja eikun uus yritys, nokka taas taivaasiin ja passille. Ei, taas kääntelin  ja vääntelin ja tein hyvin pientä volttia, jotta se vähän kuuntelisi muakin.

Hyvin pientä volttia piti tehdä sen takia, että oltiin pienellä hiekkatiellä. Sen leveys on just ja just joku 3m. Toisella puolella syvä oja ja toisella puolella ei niin syvä oja, johon oli laitettu tukkeja, jotta traksalla pääsee pellolle siitä kohtaa(ilmeisesti). Voltissa tämä arvon poni päätti sitten tehä vähän oman maun mukkaan ja puski kylki eellä ojaan. Sinne sitten vaan humps! Takajalat oli ojan puolella. Annoin sitten kyytiä, että ei täällä perkule aleta ojiin hyppimään. Tässähän lähtee henki, kun tällei pelleillään. Tultiin ojasta ja arvon poni alkoi peruuttaa. Löysäsin ohjat ja annoin pohkeita. Arvon poni ei mennyt eteenpäin, ei. Mentiin sivuttain siihen toiseen ojaan. Siihen missä on ne tukit! Ajattelin jo, että ponilla on kohta jalat poikki, kun jää kiinni niitten tukkien väliin. Paniikki alkoi hiipimään jo mieleen, kun ajattelin mitä VOISI tapahtua. Ei mulle vaan hemmetin kalliille ponille! No mietin jo sitäkin kyllä, että mitä mun elämä on jos halvaannun tämmösen pelleilyn seurauksena. Sitähän jouduin jo kerran miettimään, kun odottelin röntgenkuvien tuloksia lannerangasta.

Sisuunnuin siitä vielä ja käskin mennä eteen, ei sivulle, ei taakse vaan eteen! Jep, nokka taivaaseen ja passiin. Tässä vaiheessa olin niin raivona ja pettynyt, etten saa yhtä PONIA kulkemaan edes eteenpäin, joten hyppäsin selästä ja vedin henkeä. Talutin sukkista kotiapäin ja pääs siinä pieni itkukin. Otti niin hemmetisti vaan päähän.

Vähän matkaa olin siinä kävellyt ja rauhoittunut, kunnes päätin hypätä takas selkään. Mietin, että aluevalmennus on viikonloppuna. Kysyn siellä sitten apua. Ravattiin kotiin. Ei vastustelua ei vääntämistä.

Aluevalmennukseen mentiin sunnuntaina. Kerroin Sirpalle mitä tapahtui ja sen, etten ole ratsastanut tämän jälkeen. (Syy on vain fysioterapeutin joka kielsi minua ratsastamasta 2 viikkoon. Ja joo, haluan itekkin ton selän kuntoon). Valmentaja siinä sitten katteli meidän menoa vähän aikaa ja sitten pysäytti meidät. Ongelma on tämä. Mun ohjasote. Olen niin jännittynyt, että käsi on kuin sahapukki. Ei liiku, ei myötää. Harjoittelin siinä sitten liikuttamaan käsiä ja ottamaan hevosta alleni eikä väkisin ohjilla. 5 minuuttia ja sukkis kulki kuin enkeli!

Lopputunti me harjoiteltiin töltissä temmonvaihteluita. Ja mä opettelin pitämään näppini erossa mun hevosen suusta ja keskittymään siihen omaan perään. Heh heh...

Lopputunnista otin työtölttiä lyhyet sivut ja lisäyksiä pitkät sivut. Ja tämä meni siis löysin ohjin! Mä sain hevosen kokonaa hallintaani pohkeen ja peffan väliin. Ei siinä ohjia kaivattu :o)

Tästä tuli ihan super hyvä fiilis. Me osataan jotain! Nää on ihan perusjuttuja, mutta sitten kun ne tajuaa ja se onnistuu oikein ja kunnolla, niin sitten sen vasta sisäistää.

Tästä on taas hyvä jatkaa. Valmentajakin kysyi, kun virnuilin onnellisena siellä töltissä, että eikö ratsastus olekkin kivaa?

On, on se kivaa... :o)