Oltiin eilen sokkadísin kanssa Jenni Kurjen kurssilla Mäntsälässä. Lauantaina olin vielä ihan "sänkykunnossa" ja isäntäkin meinas, etten voi tässä kunnossa minnekkään kurssille mennä. Joopa! Sai äijä arvata uudestaan, jätänkö ratsastuskurssille menon väliin jonkun flunssan takia. Otan vaan rauhallisemmin. :o)

No rauhallisuudesta ei ollut tietoakaan. Ensinnäkin en ole ratsastanut viikkoon, siis viime aluevalkun jälkeen kertaakaan. Uusi paikka, uusi opettaja ja tadaa! sukkiksella kiima! Tietenkin se aloitti oikein kunnon loroloro kiiman just eilen. Siellä se huuteli keskellä kenttää miesten perään eikä kuunnellut yhtään. Siinä vaiheessa mä oikeastaan löin jo hanskat tiskiin, että kiva, voidaan jatkaa viikon päästä (kiiman jälkeen) uudestaan, ei tästä tule mitään.

Mulla itelläni pahaolo oikein velloi sisällä ja olisin voinut vaan kaatua johonkin nukkumaan. Niinkuin mennyt viikko on mennytkin tähän asti.

Itse ratsastukseen. Ensimmäinen tunti meni ihan jees. Ratsastettiin pareittain. Harjoiteltiin tuttuja väistöjä, ja koska ne oli tuttuja niin sukkiskin alkoi jo vähän keskittymään. Kauheeta vääntämistä se kyllä oli. Jos hetkeksikään pysähdyin kuuntelemaan Jennin opetusta niin sukkis alkoi samantien hösäämään ja kiljumaan. Tehtiin kuitenkin väistöjen kautta siirtymisiä töltille ja käyntiin takas. Parin tykinsuusta lähdön jälkeen, sukkis alkoi oikeesti huomaamaan, että siellähän istuu joku selässä. Joku joka haluais ottaa tosissaan nää harjoitukset... Loppujen lopuksi löydettiin se yhteinen sävel. Mä löysin paikkani satulassa ja sukkis löysi paikan jaloilleen. :o)

Seuraava tunti olikin puolituntinen yksikseen. Jatkettiin samoja, ensimmäisen tunnin harjoituksia. Mä olin ihan puhki. Mun sormet oli niin jäässä, ettei niissä ollut enää tuntoa. Jenni kokeili sokkadísia ja tykkäs. Sukkis kulki oikein kauniisti.

Mä luulen, että me edistytään tällä hetkellä kovaa vauhtia. Tosin, tieto lisää tuskaa ja mä huomaan joka kerta, miten vähän mä tiedän. Aina mä opin jotain uutta. Eniten on auttanut se, että opettaja ratsastaa sukkiksen ja näyttää, että se osaa. Sen jälkeen kertoo mulle mitä mä teen. Mä kun sorrun helposti ajattelemaan, ettei sukkis osaa, kun ei olla koskaan tehty. Mutta sukkis nyt oppii tosi nopeesti kaiken. Voi kun minäkin olisin yhtä nopee oppimaan.

Onneksi halua löytyy, joten kyllä me opitaan. Yhdessä eteenpäin. Sehän oli koko homman tarkoitus, kun sukkiksen varsana ostin.

Illalla kun päästiin kotiin, niin mies keitti kuumaa kaakaota meille. Mittasin kuumeen ja se pomppas korkeelle. Ei ihme, että sormet oli kohmeessa ja olo ihan itkuinen. Nyt parannellaan rauhassa.